Stephen King-luku-urakkani eteni siihen kirjaan jota olin eniten odottanut eli Pet Semataryyn. Ehkä olen lukenut sen vain kerran, teininä? Joka tapauksessa edellisestä lukukerrasta oli tyyliin vuosikymmeniä aikaa. Ja silti tarina on niin tuttu, on kuin katsoisi jotain onnettomuutta hidastetulla nopeudella.
Lääkäri Louis Creedillä on kaikki: kissa, perhe, uusi työ. Harmi vaan että perheen uusi koti sijaitsee vilkasliikenteisen tien varressa. Ja lemmikkejen leposian vieressä...
Kirjan luettuani oli sitten pakko katsoa leffa, jonka pikaversio on aina naurattanut minua ihan liikaa. Ollessani yläasteella annoin pikkuveljeni nähdä tämän leffan ihan liian nuorena (veli on minua 10 vuotta nuorempi). Veli traumatisoitui erityisesti Zeldasta niin pahasti ettei uskaltanut enää kulkea yksin rappukäytävässä. Obviously I'm a terrible sister.
Eroja kirjan ja elokuvan välillä: Kirjan tapahtumat alkavat elokuussa ja loppuvat toukokuussa. Judin vaimo Norma on elossa. Missyllä ei ole mitään sairautta, hän ei siis tapa itseään ja hänellä on perhe. Kirjassa leijaa lennätetään pari kuukautta ennen Gagen kuolemaa. Louis muistaa sen viimeisenä erityisen onnellisena päivänä. Itse Gagen kuolema kerrotaan takaumana. Yhdessä vaiheessa Louis kuvittelee kuolleelle Gagelle tulevaisuuden jossa tästä tulee uinnin olympiavoittaja. Kuolleista palanneet eivät ole niin pahoja kuin elokuvassa. Church ei ole EVIL, kuten ei Judin koirakaan. Timmykin oli paha vain suustaan, hän tiesi muiden likaisia salaisuuksia. Timmyn isä tappoi hänet ja itsensä, eikä suinkaan kyläläiset lynkanneet heitä taloa polttaen. Louisin työkaveri Steve lähes seuraa Louisia hautaamaan Rachelin (ja ei muista tapahtuneesta jälkikäteen mitään). Rachel ei lopussa tapa Louisia, sanoopahan vain... "Darling." Elokuvan loppuahan muutettiin synkemmäksi.
Ps. Nykyään aina Pet Semataryn ollessa kyseessä mieleeni tulee "Butters, you smell like bacon."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti